Eksistenssianalyysi.fi

Tämän blogin nimessä esiintyy sana eksistenssianalyysi, ja käytän samaa termiä nimikkeessäni logoterapeutti ja eksistenssianalyytikko. On siis syytä olettaa, että pystyn kuvaamaan, mitä termillä tarkoitan. Kysymykseen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista vastata. Aloitetaan määrittelemällä logoterapia.

Logoterapia on filosofi, psykiatri ja neurologi Viktor Franklin (1905–1997) kehittämä tarkoituskeskeinen terapiamuoto. Logoterapiaa kutsutaan usein kolmanneksi wieniläiseksi psykoterapian koulukunnaksi, muiden koulukuntien ollessa Sigmund Freudin psykoanalyysi ja Alfred Adlerin individuaalipsykologia.

Logoterapia on tätä nykyä suurin eksistentiaalisen terapian koulukunta maailmassa, ja sitä opetetaan kymmenissä maissa mm. Euroopassa, useissa Latinalaisen Amerikan maissa, Pohjois-Amerikassa, Lähi-idässä, Etelä-Afrikassa ja Japanissa.

Logoterapeuttinen ajattelu rikastaa perinteistä ongelmakeskeistä psykoterapiaa keskittymällä tarkoituksellisen elämän mahdollisuuksiin nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Logoterapian taustalla on Franklin kehittämä tarkoituskeskeinen filosofia, logofilosofia. Logofilosofiaa voidaan käyttää kaiken ihmistyön positiivisena mutta realistisena taustafilosofiana ja filosofisena ihmiskäsityksenä. Samalla se on myös henkilökohtaisen henkisen kasvun ja itsensä kehittämisen aarreaitta. Logofilosofiaa voi elää todeksi jokapäiväisessä elämässään.

Logofilosofia kohtaa ihmisen hänen eksistentiaalisten kysymystensä äärellä. Mikä on minun elämäni tarkoitus? Miten elää hyvää elämää? Mitkä ovat minun arvoni ja miten ne vaikuttavat toimintaani? Mitä tarkoitusta on kärsimyksellä ja kuolemalla? Miten kasvaa henkisesti?

Logoterapiaa harjoitetaan kuten mitä tahansa muuta terapiaa: vastaanottamalla asiakkaita ja käymällä keskusteluja heidän haasteistaan. Vaikka olen logoterapeutti, en itse ole koskaan ajatellutkaan ottaa vastaan asiakkaita tässä hengessä – siihen eivät voimavarani riitä. Niinpä olen tehnyt logoterapeuttista työtä valistamalla ihmisiä logofilosofiasta siinä toivossa, että voisin auttaa heitä löytämään tarkoitusta kärsimyksen keskellä kirjoitusteni kautta. Onhan Viktor Franklin kuuluisimman teoksen, maailmankirjallisuuden klassikkona pidetyn Man’s Search for Meaningin (suom. Ihmisyyden rajalla), lukeminen tunnetusti vaikuttavaa kirjallisuusterapiaa.

Olen tehnyt tätä työtä blogissani Traumainfo.fi sekä kahdessa kirjoittamassani kirjassa (Packalén 2019 ja Packalén 2024). Työni innoittajana on se, että logofilosofiaan tutustuminen palautti tarkoituksen omaan elämääni, jota varjostaa psykofyysinen haaste – monimuotoinen traumaperäinen stressi – joka on tehnyt minut työkyvyttömäksi ja joka vaikeuttaa suuresti jokapäiväistä elämää.

Logoterapian virallinen kansainvälinen nimi on Logoterapia ja eksistenssianalyysi, engl. Logotherapy and Existential Analysis. Mitä on eksistenssianalyysi tässä käsiteparissa?

Viktor Franklin mukaan eksistenssianalyysi on käytännössä synonyymi logoterapialle. Eksistenssianalyysin käsite vain muuttui ongelmalliseksi, koska Ludwig Binswangerin kehittämästä Daseinanalyysistä käytettiin samaa englanninkielistä käsitettä (Frankl 1988, xiv). Tällaisenaan käsitteestä ei jää paljoakaan käteen.

Olen itse omaksunut ensimmäisen logoterapiaopettajani Timo Purjon näkemyksen näiden käsitteiden välisestä suhteesta:

“Eksistenssianalyysi tarkoittaa ihmisen senhetkisen eksistentiaalisen tilanteen ongelmakohtien kartoitusta ja logoterapia arvoihin ja tarkoituksiin suuntautuvien toimintatapojen ja suhtautumistapojen etsimistä tilanteesta selviytymiseksi.” (Purjo 2025)

Eksistenssianalyysi käytännössä

Ymmärrän eksistenssianalyysin lähtökohdaksi sen, että tulee ymmärtää ihmisen kaikki olemispuolet sekä eri olemispuolten erityislaatu ja yhteenkietoutuminen. Tällaisen ontologisen analyysin perusteella voidaan ihmistä adekvaatisti ymmärtää, tutkia ja auttaa kunkin olemispuolen puitteissa. Logofilosofiasta itsestään löytyy ontologinen analyysi ihmisestä. Franklin mukaan ihmisellä on kehon lisäksi toisistaan laadullisesti poikkeava psyykkinen ja henkinen olemispuoli. Nämä olemispuolet ovat laadullisista eroistaan huolimatta erottamattomasti toisiinsa kietoutuneita. Vain kaikki kolme yhdessä tuottavat ilmiön nimeltä ihminen. Kuvaan psyykkisen ja henkisen tajunnallisuuden olemusta myöhemmin.

Franklin filosofia keskittyy erityisesti ihmisten henkisten ominaisuuksien ja kykyjen erittelyyn, ottaen samalla kantaa siihen, miten fyysiset ja psyykkiset haasteet voivat aiheuttaa henkisiä haasteita.

Logofilosofiaa opiskellessani esiin nousi myös Lauri Rauhalan filosofia, johon olen perehtynyt nyt seitsemän vuotta. Lauri Rauhala oli suomalainen psykologi ja filosofi, joka kehitti eksistentiaalis-fenomenologisen ihmiskäsityksen ihmisen tutkimuksen ja auttamisen tieteenfilosofiseksi perustaksi. Viktor Frankl oli eräs tärkeistä Rauhalan innoittajista (Backman 2009, 322). Rauhalan ihmiskäsitykseen sisältyvät myös keho sekä psyykkinen ja henkinen tajunnallisuus. Lisäksi Rauhala liittää ihmiskäsitykseensä ihmisen situationaalisuuden. Kuten Franklilla, ovat olemispuolet Rauhalankin ihmiskäsityksessä toisiinsa erottamattomasti kietoutuneita dialektisessa dynamiikassa.

Ihmisen situaatio on se osa maailmaa, jonka kanssa ihminen on tekemisissä. Situaatio sisältää muiden ihmisten kanssa yhteisiä komponentteja, kuten kulttuuri, tavat, yhteiskunnalliset olot, yleiset uskomukset jne., mutta aina lisäksi myös ainutkertaisesti yksilöllisiä tekijöitä, esim. kotiolot, ihmissuhteet, rooli työelämässä ym. Osa situaatiostamme lankeaa meille kohtalonomaisesti, kuten geenit, perhe johon synnymme, ja äidinkielemme. Toisaalta saamme situaatioomme asioita omilla valinnoillamme, kuten koulutus, asuinpaikka, harrastukset jne. Situaatiossamme on myös tiedostettuja ja tiedostamattomia komponentteja, kuten vaikkapa sairauksille altistava geeni, josta ei ole tietoinen. Situaatiomme on aina absoluuttisen yksilöllinen ja myös tilannekohtainen: se elää ja konfiguroituu jatkuvasti uudestaan, kun situaatioon tulee uusia komponentteja ja vanhoja häviää tai muuttuu jne. Jo yksin tämä situaation ainutlaatuisuus ja jatkuva muuttuminen tekee jokaisesta ihmisestä ainutlaatuisen ja jokaisessa tilanteessa uudenlaisen (Packalén 2024, 28–29).

Triviaali esimerkki tästä Rauhalan ihmiskäsityksen soveltamisesta ihmistutkimukseen on vaikkapa murtunut jalka. Sitä tutkitaan keholle adekvaatein menetelmin (esim. lääkärin manuaalinen tutkimus ja röntgen), ja sitä hoidetaan keholle adekvaatein menetelmin (esim. toisistaan irronneiden luunpalasten yhteenliittäminen ja raajan kipsaus). Tämä on itsestäänselvää. Mutta kun puhutaan ihmisen tajunnasta tutkimuksen ja auttamistoiminnan kohteena, on kysymys huomattavasti vaikeampi. Rauhala keskittyykin työssään erityisesti ihmisen tajunnan rakenteiden ja kokemuksen konstituution kuvaamiseen. Ihmisen tajunnasta löytyy sekä Rauhalalla että Franklilla ihmisen ainutlaatuisuus.

Tajunta on se kokonaisuus, joka ihmisessä kokee ja ymmärtää asioita. Tajunta on olemistavaltaan täysin kehosta poikkeava. Kauppila (2022) kuvaa rauhalalaisittain tajunnan perusstruktuuria:

“Tajunnallisuus (…) on psyykkis-henkistä olemassaoloa. Tajunnan fundamentaali struktuuri on mielellisyyttä. Mieli eli noema on sitä, jonka avulla ymmärrämme tai tunnemme ilmiön tai asian joksikin. Mieli on merkityksen antaja, joka ilmenee tai koetaan jossakin tajunnan tilassa eli elämyksessä. Elämyksellisiä tiloja ovat esimerkiksi havaintoelämys ja tunne-elämys. Elämys ja mieli ovat tajunnallisen tapahtumisen perusyksikköjä. Kun mieli asettuu tajunnassamme suhteeseen jonkin objektin, asian tai ilmiön kanssa, syntyy merkityssuhde.”

Ihmisen situaatiossa ja kehossa ilmenevät asiat jäsentyvät siis tajuntaan merkityssuhteina. Niiden kokonaisuus on henkilön jatkuvasti prosessimaisesti uudelleenorganisoituva subjektiivinen maailmankuva. Merkityssuhteet ovat joko suotuisia tai epäsuotuisia: ne joko tukevat ihmisen olemista ja toimintaa tai tuottavat ristiriitaisia ja vääristyneitä tulkintoja situationaalisesta tapahtumisesta.

Vääristyneiden merkityssuhteiden tunnistaminen ja neutralointi rikastamalla tajuntaa uusilla suotuisilla merkityssuhteilla on yksi psykoterapian tehtävä. Tähän perustuu myös henkisen kasvun mahdollisuus. Maailmankuvan aktiivinen ja omatoiminen rikastaminen suotuisilla merkityssisällöillä on henkistä kasvua käytännössä.

Tämä ajatus on palauttanut filosofian ja psykologian tutkimisen arkeeni, joka voi olla hyvää vaikeista psykofyysisistä oireista huolimatta. Tämän työn tuloksena ovat syntyneet edellä mainitsemani kirjoitukset, ja nyt tämä uusi blogi.

Psyykkinen kontra henkinen

Kuten ihminen on erottamaton olemispuolien kokonaisuus, on myös tajunta erottamaton kokonaisuus psyykkistä ja henkistä. Psyykkinen ei ole jokin oma suljettu lokeronsa tai prosessinsa tajunnassa, eikä henkinen ole mikään kokonaisuudesta irrallinen, vierailulla oleva henkiolento, joka voisi elää tajunnan ulkopuolella. Filosofisessa analyysissa on kuitenkin välttämätöntä huomioida, että henkinen ja psyykkinen ovat laadullisesti erilaista tajunnallisuutta.

Psyykkinen ihmisessä on tiiviissä yhteydessä keholliseen tapahtumiseen. Se on ihmisen psykofyysisen kokonaisuuden sisäistä ja privaattia, eli se on olemassa vain itselleen varmistaakseen ihmisen hengissä selviämisen ja toimintakyvyn eri muodoissaan. Psyykkisessä tapahtumisessa ei ole itsetiedostusta, eikä se pysty tarkastelemaan itseään ja suhdettaan situaatioon. Psyykkinen ei ole tahdonalaista, vaan automaattista. Henkiselle psyykkinen vire viestii ihmisen olemisen suotuisuutta tai sitten sitä, että kaikki ei ole hyvin.

Henkinen on kehittyneempää ja laadullisesti psyykkisestä eroavaa tajunnallisuutta, joka on kehittynyt ihmisen evoluutiossa psyykkistä olemista myöhemmin. Henkinen oleminen on se, joka varsinaisesti tekee ihmisestä ihmisen.

Eläimilläkin on todennäköisesti jossakin laajuudessa henkistä tajunnallisuutta, mutta sen laatu jää meille salaisuudeksi. On ilmeistä, että muiden eläinten situaatioissa ei ole ollut evoluutiossa mielekästä kehittää henkistä olemista samassa laajuudessa kuin se ihmisen situaatiossa on ollut. Muilla eläimillä ei ole ihmisen situaatioita, joten niillä ei myöskään ole ihmisen tajunnallisuutta.

Laajuudeltaan ja implikaatioiltaan ihmisen henkinen tajunnallisuus on varmuudella omalla tasollaan. Emme tunne toista esimerkkiä kokonaisen planeetan muokkaamisesta luonnontilasta lähes tunnistamattomaksi siten kuin ihminen maailmassa olemisessaan on saanut aikaiseksi. Tämä kuvastaakin hyvin sitä, että ihmisen henkisestä olemisesta ei suinkaan välttämättä seuraa pelkästään hyviä ja ylevöittäviä asioita. Universumissa ei maapallon ulkopuolellakaan voi olla täysin samanlaista henkistä kuin ihmisessä – vaikka korkeatasoista henkistä voi toki esiintyä – koska vain ihmisen situaatiossa ja ihmisen psyykkisellä ja kehollisella olemisella syntyy ihmisen henkinen.

Henkinen ei ole se sielu, jota uskonnot käsittelevät. Uskominen itsessään sen sijaan on henkistä elämyksellisyyttä. Henkisen keskeisin tunnusmerkki on itsetiedostus. Itsetiedostuksessa ihminen tulee tietoiseksi olemassaolonsa monikerroksisuudesta sekä itsestään vapaana, eettisenä ja vastuullisena persoonana, jolla on mahdollisuus valita, kuka hänestä seuraavassa hetkessä tulee (Packalén 2024, 39–44).

Fenomenologia ja elävän elämän filosofia

Rauhalan työ yhdistää eläväksi ja inspiroivaksi kokonaisuudeksi omaperäisellä tavalla Edmund Husserlin tajunnan filosofian sekä Martin Heideggerin vaikutusvaltaisen varhaisvaiheen filosofian (vrt. teos Oleminen ja aika), jonka metodia Heidegger itse kutsuu eksistenssianalyysiksi. Siten on luontevaa, että kiinnostukseni on laajentunut myös näihin ajattelijoihin. Husserl, Heidegger ja Rauhala enimmäkseen vaikenevat kehon keskeisestä roolista kokemuksen konstituutiossa, joten olen kokenut tarpeelliseksi laajentaa ymmärrystäni kattamaan myös kehon fenomenologiaa tutkimalla sen klassikkoa, Maurice Merleau-Pontya. Näiden filosofien yhtäaikainen tutkiminen ei ole yksinkertaista, koska em. ajattelijat eivät ole eläneet filosofisessa yhteisymmärryksessä kehittäen toistensa ajatuksia. Päinvastoin, heidän välillään on eksplikoituja jännitteitä. Mutta Rauhala on omalla työllään osoittanut, että Husserlin ja Heideggerin yleensä epäyhteensopivina pidettyijä filosofioita voi tulkita toisiaan täydentäviksi näkökulmiksi.

Tällainen näkökulmien synteesi näkyy myös ns. Utrechtin koulukunnan fenomenologiassa. Koulukuntaan kuului filosofian ulkopuolelta tulleita ajattelijoita, joita fenomenologia inspiroi ja jotka halusivat soveltaa sitä elävään elämään. He halusivat tuottaa rikkaampia kuvauksia inhimillisistä kokemuslaaduista kuin mitä luonnontieteen ihanteen mukaiset menetelmät reduktionismissaan tuottavat. Tähän koulukuntaan lasketaan mm. psykiatri Jan H. van den Berg, fysiologi Frederik J.J. Buytendijk, psykologi-pedagogi Martinus J. Langeveld sekä psykologi Johannes Linschoten (Van Manen & Van Manen 2021).

Utrechtin koulukunnan tekstit ovat keskeisiä innoittajia tämän blogin kirjoituksissa. Heidän tapaansa valitsen teemaksi jonkin arkisen inhimillisen ilmiön ja pohdin sitä fenomenologian tai logofilosofian kautta aukeavassa maailmassa. Koska ihminen henkisenä olentona on sekä Franklin että Rauhalan mukaan vapaa, vastuullinen ja eettisyyteen kykenevä toimija, en välttele arvopohdintaa, vaikka se sivuaisi politiikkaa. Jos maailman- ja sisäpoliittinen tilanne johonkin pakottaa, se pakottaa aitoon arvopohdintaan maailmassa, jossa välinearvot, erityisryhmien intressit ja suoranaiset epäarvot ohittavat jatkuvasti poliittisessa päätöksenteossa aidot arvot ja yhteisen hyvän.

Fenomenologinen tieteenkritiikki

Edellä on jo implisiittisesti tullut ilmi kriittinen suhtautuminen luonnontieteen metodien ylikorostumiseen ihmistutkimuksessa. Tämä ajatus on selvästi löydettävissä Husserlilta, Heideggerilta ja Rauhalalta sekä joiltakin osin myös Viktor Franklilta ja Utrechtin tutkijoilta. On selvää, että esimerkiksi poliittisen päätöksenteon perusteeksi tarvitaan keskimääräistävää tutkimusta. Mutta keskiarvot eivät kuvaa ketään yksittäistä oikeaa henkilöä, eivätkä toisin sanoen voi kertoa mitään siitä, mitä yksilö tahtoo tai tarvitsee elääkseen hyvää elämää.

Olen erityisesti kiinnostunut psykologian täydellisestä alistumisesta tilastotieteelliselle ja kokeelliselle tutkimukselle sekä psykiatrian epäpyhästä liittoutumisesta lääketeollisuuden kanssa ja psykiatrisesta diagnoosijärjestelmästä, josta ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa muuta kuin että se on kaoottinen, ja kietoutuessaan yhteen psyykelääketeollisuuden kanssa saa aikaan merkittäviä yksilöhaittoja (jälkimmäisestä ks. Packalén 2024, 73-78).

Alla on aikaamme osuvaa tekstiä fenomenologi Juha Vartolta vuodelta 1993. Oikeastaan Varton kirjoituksen jälkeen laskevan tieteen metafysiikka on paaluttanut itsensä entistä syvemmälle kaiken tutkimuksen – myös ihmistutkimuksen – ytimeen. Tämä on kohtalokasta, kuten tämän hetken hallituspolitiikasta niin irvokkaasti käy ilmi.

“Jos ajattelemme, että tekniikka (teknologia) on länsimaisen metafysiikan formaaliontologia, joka antaa perustan, muodot ja rajaa mahdollisuudet olevalle, sen eksistentiaali-ontologia on konsumismi: se kertoo, mitä ihminen on, miksi hän on olemassa, miten hän voi taata olemisensa jatkumisen jne. Se liittyy myös suhteeseemme tuonpuoleiseen, koska voimme konsumismin nimissä jättää henkivakuutuksen rahat jälkeemme ja varata etukäteen itselle haudan ja hautajaiset sekä taata kirkolle annetulla lahjoituksella, että sielumme pääsee Taivaan vielä suuremoisempiin kulutusjuhliin.

Konsumismissa on näin ollen kyse ihmisen välittömistä toteutumismahdollisuuksista, jotka on saatettu sopusointuun formaali-ontologian kanssa. Näin on myös löydetty selkeä ja yksinkertainen arvomittari asioille, joiden arvoja ei aina ole ollut helppo vertailla: raha. Koska raha on täydellisesti vain väline, tämä mittatapa on yhtä neutraali ja loukkaamaton kuin muutkin matemaattiset mittaamistavat.

Meillä on hinta terveydelle, koulutukselle, taidenautinnoille, luonnolle, vauhdille ja nuoruudelle. Ja tietysti elämälle. Tämä mittaaminen on myös se tapa, joka on yhteinen koko perinteellemme talousjärjestelmistä riippumatta.

Tämä kaikki siis perustuu samaan metafysiikkaan kuin koko ajatus länsimaisesta tieteestä. Näin ollen se tietenkin tulee esille myös ihmistieteissä, jotka vasta sosiaalitilastollisen kehityksensä avulla ovat päässeet tieteiksi. Ne tutkivat olioita, jotka vallitseva metafysiikka on määritellyt ja joille se on antanut olemuksen: todennäköistä ihmislaumaa, jonka yksilöllisyyttä määrää sen yksiselitteisesti mitattavissa oleva konsumistinen arvo.

Asia ei olisi koskaan tullut esille, jollei tämä rajaus olisi osoittautunut liialliseksi. Tieteen kohde, metodi ja päämäärä eivät näytä vastaavan riittävästi: sosiaalitilastollinen tarkastelu ja elämä ovat ristiriidassa.”

Näihin ajatuksiin palaan siis blogin parissa varmasti, koska niillä on kasvava merkitys ihmisten elämässä ja omakin elämäni on saanut karun osansa laskevan ajattelun seurauksista.

Psykologian ja filosofian välinen ei-kenenkään-maa

Utrechtin tutkijat yhdistivät hedelmällisesti fenomenologiaa mm. psykiatriaan, psykologiaan, pedagogiikkaan ja fysiologiaan. Tämäkin inspiroi minua, koska kiistatta näkemyksellisellä psykologialla tai esim. neuropsykobiologialla on annettavaa ihmisenä olemisen kysymiselle. Tässä mielessä olen erityisen kiinnostunut Carl Jungin tiedostamattoman psykologiasta, Stephen Porgesin polyvagaalisesta teoriasta sekä Ian McGilchristin aivotutkimuksesta. 

Tässä blogissa jatkan oman elämäni ja ajatteluni läpäisevää pohdintaa: mitä tarkoittaa olla ihminen maailmassa, joka samaan aikaan on toisaalta arkisen harmaa ja rutiinien täyttämä, ja toisaalta kaoottinen ja mahdoton ennakoida.

Tervetuloa uuden blogin pariin!

Lähteet

Backman, Jussi (2009) Lauri Rauhala ihmisen ainutlaatuisuuden ajattelijana. Jälkisanat teoksesssa Lauri Rauhala (2009) Henkinen Ihminen. Gaudeamus.

Frankl, Viktor (2014) Will to Meaning. Plume. Kindle edition.  

Heidegger, Martin (1927/2000) Oleminen ja aika. Vastapaino.

Kauppila Heli (2022) Holistinen ihmiskäsitys. https://disco.teak.fi/anttila/holistinen-ihmiskasitys/. Viitattu 4.10.2025.

Packalén, Jukka (2019) Traumasta henkiseen kasvuun. Loppuunmyyty omakustanne.

Packalén, Jukka (2024) Monimuotoinen traumaperäinen stressi – Hyvä elämä traumoista huolimatta. BoD.

Purjo, Timo (2025) Viktor Frankl ja logoteoria. Verkkosivu. URL: https://www.logoteoria.net/logoteoria2. Viitattu 4.10.2025.

Van Manen, Michael & Van Manen, Max toim. (2021) Classic Writings for a Phenomenology of Practice.

Varto, Juha (1993) Tästä jonnekin muualle.