Kun kävelen myöhään alkusyksyisenä pimeänä iltana yksin kadulla, minusta tulee jälleen Töölön katuja syysiltana mittaileva 15-vuotias Jukka, joka kokee syvää eksistentiaalista isolaatiota — tunnetta ettei kuulu ihmiskuntaan. Olen alien, jota kukaan ei voi ymmärtää tai rakastaa.
Mikään tuntemani psykologinen teoria ei tavoita tuota kokemusta autenttisesti. Psykologiset konstruktiot narratiivisesta muistista tai traumatakaumista jäävät kliinisiksi: syvälle ja rikkaalle kokemukselleni vieraiksi. Olen kokenut sen normaalin tuskan, joka kuuluu itsensä erillisyyden täyteen ymmärtämiseen ja hyväksymiseen. Jokainen ihminen on lopulta toisille täysin vieras: kukaan muu kuin minä ei voi tietää mitä minä koen, vaikka kuinka taitavasti sanoittaisin sitä.
Lauri Rauhalan tajunnan teoria on tehnyt minulle eläväksi sen, mitä kokemuksessani syysiltaisella kävelyllä tapahtuu. Rauhalalle ihmistajunta on kokemisen kokonaisuus, joka kerrostuu historiallisesti. Kaikki kokemamme muodostaa historiallisesti kerrostuneen horisontin, jonka kautta kaikki kokemukset tulevat jollakin tapaa suhteutetuiksi. Tämä kokemisen kokonaisuus on subjektiivinen maailmankuva, joka ei nimestään huolimatta ole täysin subjektiivinen, koska saamme myös jaettuja merkitysyhteyksiä maailmasta, jossa elämme. Niitä tarjoavat kaikki intersubjektiivisesti jaetut kokemukset, ylevistä arvoista banaaliin pepsitölkin avaamiseen.
Teinikokemukseni ovat subjektiivisessa maailmankuvassani läsnä kerroksena, joka edelleen vaikuttaa ymmärtämisyhteytenä tämänhetkiseen kokemukseeni. Se luo vireitä, tunnelmia, ajatuksia ja muistoja, ja esimerkiksi virikkeen tälle kirjoitukselle.
Aiemmat kokemukseni muokkaavat aktiivisesti sitä, miten voin maailmaani ja elämääni ymmärtää. Jotkut merkitykset integroituvat suhteellisen helposti maailmankuvaani. Esimerkiksi se, että ihminen voi olla paha, on ollut minulle lapsuuden kokemusten ansiosta erittäin helppo ymmärtää. Mutta se, että ihminen voikin olla hyvä ja minä itse voin olla rakastettava, ovat olleet erittäin haastavia merkitysyhteyksiä, joita maailmankuvani on aktiivisesti hylkinyt. Vasta toistuvat kokemukset rakastavassa parisuhteessa ja terapiassa ovat avanneet oven tämän asian ymmärtämiselle.
Niinpä elämääni ohjaa nykyisin käsitys siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta raaka elämä voi muokata meitä monella tapaa, jopa hirviöiksi asti. Pyrin elämään rakkaudellisesti, niin vaikeaa kuin se onkin. Ja teini-Jukka on mitä suurimmassa määrin samalla osa maailmankuvaani. Ja teiniyden isolaation kokemus on edelleen tuskaisena läsnä, mutta sen rinnalle on maailmankuvani laajetessa ja rikastuessa tullut ymmärrys itsestä korvaamattoman ainutlaatuisena yksilönä, jolla voi rikkinäisyydestä huolimatta olla annettavaa.
Ymmärrän itseäni ja ristiriitaisiakin tendenssejäni nykyään mielestäni varsin hyvin, ja ymmärrän, että ihminen on perimmiltään hyvä ja käytännössä usein paha. Saan kiittää vuosia kestänyttä Lauri Rauhalan filosofian sitkeää opiskelua siitä, että ymmärrän miten kokemukseni konstituoituu, ja ymmärrän, että henkinen kasvu tapahtuu rikastamalla aktiivisesti maailmankuvaa tuomalla siihen suotuisia merkitysyhteyksiä.
